Joskus oon miettinyt miks elämä menee niin kuin menee.
Tulee myös paljon mietittyä miksi toiset ihmiset tulee ja toiset menee elämäni ovista sisään ja ulos.
On ihmisiä joiden haluaisin edelleen olevan osa elämääni, mutta ovat itse lähteneet sen kummemmin sanomatta mitään.
On myös ihmisiä jotka haluaisin lähemmäksi elämääni, mutta se ei vaan onnistu vaikka kuinka yrittäisi.
Olen aina ollut ihminen joka tulee toimeen kaikkien kanssa - olen edelleen, nykyään vain olen väsyneempi ja arempi kuin ennen.
En tiedä mistä se kumpuaa, mutta joskus tuntuu kuin pelkäisin olla ihmisten kanssa - ei niinkään minua kiinnosta mitä kukakin minusta sanoo - se on muiden ongelma, ehkä enemmän pelkään sitä sanonko itse jotain joka loukkaa. En ole pitänyt edes yhteyttä keneenkään, en jaksa, eikä kukaan minuunkaan - paitsi ne harvat, jotka ovat pitäneet minusta kiinni vaikka olen yrittänyt etääntyä ja mennä pois, vaikka olen yrittänyt heidät torjua. ISO KIITOS HEILLE ! Nimittäin juuri sellaista olen tarvinnut ja tarvitsen jatkossakin, se on se mitä mun elämässä pitää olla - ystävät jotka oikeesti potkii eteenpäin, antaa voimaa ja merkityksen miksi olla tässä ja nyt. Nyt moni ihmettelee ja ajattelee - onhan sulla sun lapset. Joo on toki, mutta ne onkin osa mua, ei mikään jatke - vaan ne on mua, minua itseäni, lihaa ja vertani - en mä niitä antais pois, mutta aina se ei riitä - ei aina riitä ajatuksiin se että lasten vuoksi jaksaa olla tässä ja nyt - ei, ei se mene niin - ikävä kyllä. Tiedät sen sitten kun koet sen - koet pullon pohjan josta ei enempää pääse alas, mutta josta suunta vain on ylöspäin.
Olen kokenut elämässäni paljon hyvää - oikeastaan lähes tulkoon vain hyvää.
Pahoista asioista ei puhuta, eikä niitä muisteta. On minua kiusattu, tänä päivänäkin tiedän että minut aliarvoidaan, haukutaan selän takana, kun en ole "normaaliin muottiin istuva", lihava ja kaikkea - mutta tähän sanon nin kuin yksi kerta sanoin baarissa eräälle miehelle - entä sitten etten ole, mutta olen sentään MINÄ, en yritä olla kukaan muu - VAIN MINÄ ja pidän itsestäni tällaisena kuin olen - tottakai painoa voi pudottaa, helppoa se ei ole, mutta jos en koe että se on haitta, ei se into kauaa pysy.
Tiedän myös että on ihmisiä jotka ajattelee että mulla on noussu äitiys päähän, kusi päässä kun sain lapset - varsinkin kun sain esikoisen - se satutti, kun ei tultu sanomaa suoraan päin kasvoja asiaa, vaan oletettiin asioita, joilla ei ollut edes pohjaa...kaikista eniten loukkaa se ettei multa koskaan kysytty mitään näistä asioista - tai ylipäätänsä mistään asioista, vaan oletetaan että minä ajattelen jotenkin tietyllä tapaa.
Menetin muutaman minulle tärkeän ihmisen kun kuopus sairasteli, sairasteli 1,5vuotta elämästään, sinne kaksi vuotiaaksi asti, ne muutamat ihmiset oli mun elämäni valo - ehkä joskus palaavat takaisin, aika näyttää - sitä ennen en voi kuin toivoa ja odottaa, mutta toivoani en menetä.
Mulle kaikki ihmiset ympärilläni on todella tärkeitä.
Kaksi jopa niin tärkeitä että voisin vaikka kadota heidän kanssaan kun on paha olla - he kuuntelevat, he eivät arvostele, eikä tuomitse tekemisiäni. He aidosti kuuntelee ja ovat siinä hetkessä mukana.
Nyt kaikki miettii kuka missä milloin, kyllä nää pari sen tietää ketä he ovat - ei niitä tarvi nostaa jalustalle, en halua nostaa ketää jalustalle - mutta haluan kiittää heitä siitä että ovat mun elämässäni!!!
Kaipaan aikaa kun olin avoin ja sanoin mielipiteeni ääneen,
aikaa jolloin oikeesti pystyin neuvomaan muita ja olemaan läsnä aidosti.
Kaipaan aikaa kun pystyin auttamaan, ilman että minulle tarvi sanoa sanaakaan.
Kiitos sille joka jaksaa lukea, kiitos sille joka ei ymmärrä puoliakaan mutta lukee silti. Kiitos kun olet tässä ja nyt vaikket kokisikaan olevasi henkilö joista kirjoitan, olet silti ajatuksissani.
Tarkoituksella en ketään jätä huomioimatta, mutta yritän vain löytää itseäni uudelleen, se on vaikeaa - on vaikeaa olla AINA oma itsensä kun on itselleen liian ankara.
<3 i love you all <3
