Kaikkea sitä ehtii pohtimaan kun lapsista on kyse.
Mitä jos lapseni onkin psyykkisesti sairas? Mitä jos hänellä onkin adhd? Muuttaako tieto mitään?
Ainakin omalta osalta ehkä helpottais omaa suhtautumistaan lapseen ja osaisi auttaa, mutta mitä jos kukaan ei enää hyväksykään mua ja hylkää kun selviäisi että lapseni ei olisikaan normaali...noh eihän ne nyt normaaleja oo koskaa ollukaan..omat muruseni....
Jäisinkö yksin asioiden kanssa?
Pelästyykö ystävät? Kuka jää rinnalleni...
Miten käy parisuhteen?
Olenko valmis kantamaan raskaan taakan? Kuka mua auttaa sitten kun tarvitsen vapaata..?
Näitä pohdin, pääni puhki pohdin. Olen ihan hukassa omien ajatusten kanssa, siltikään ei voi mitään johtopäätöksiä tehdä kun mitään ei ole tutkittu, ei mitään vielä tehty, eikä missään ole sanottu että lapsella edes olisi mitään sinnepäin viittaavaakaan.
Kuinka tukea lasta, jonka on aiemmin ollut valoisa, energinen, innoskas ja halukas oppimaan, joka nyt on sulkeutunut ja todella kuormittuneen oloinen..
Pitäisikö jäädä sairaslomalle, olla kotona lapsen kanssa vai olla vain kuin ennenkin.
Tämä kaikki puhuttelee ja mietityttää nyt. Nämä ovat nyt päälimmäisenä.
En toivo sääliä, en vastauksia kysymyksiin tai mihinkään.
Vain pohdintoja vaikkei mitään olekaan edes todettu tai puhuttu.
Aurinkoista syystalvipäivää jokaiselle ❤
Nalle
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti